Teikari

Vainajien saari

Veri virtasi Viipurinlahdessa venäläisten hyökkäyskiilojen syöksyessä aaltojen yli. Läpimurto olisi sinetöinyt Suomen kohtalon – mutta läpi ei tultu. Taistelujen tauottua Teikarin saarelle haudattiin toistatuhatta soturia: suomalaisia ja venäläisiä, puolustajia ja hyökkääjiä. Elämä ei enää palannut Teikariin; tiet kasvoivat umpeen ja huojuvat heinämatot juurtuivat kranaattikuoppiin. Yli puoli vuosisataa myöhemmin veteraanit palasivat vainajien saarelle.

Viipurinlahti välkehtii kesäkuun auringossa. Navakka merituuli puhaltaa vanhuksia kumaraan, kauluksia nostetaan pystyyn ja silmät vilkuilevat taivaanrantaan. Muistot nousevat pintaan; vehreys lipuu näkyviin ja kasvaa hiljalleen rehevien lehtipuiden rintamaksi. Silmät kostuvat. Se johtuu varmaankin viimasta. Venäläinen rajavartioalus seilaa kohti Teikaria, vainajien saarta.

Alus etenee, keulassa kuohuu. Aika tuntuu pysähtyneeltä; 56 vuotta aikaisemmin tykkien jyske ja kranaattien kaaret kietoivat tienoon julmaan syleilyynsä. Hyökkääjän maihinnousualukset saivat osumia, räjähtivät, repesivät, roihusivat ja vaipuivat viileisiin aaltoihin. Vihollisen sotureita sortui rantaveden kuohuihin. Veri virtasi Viipurinlahdessa, kun Teikarista taisteltiin.

Veriurat

Teikari oli portti sekä suomalaisten että venäläisten selustaan: talvisodassa saari oli jäätä pitkin rynnistävän puna-armeijan hyökkäysurana. Elokuussa 1941 suomalaiset puolestaan syöksyivät saaren kautta Viipurissa lymyilevän vihollisen selustaan ja valtasivat omansa takaisin. Sotaonni kääntyi ja kesällä 1944 kamppailtiin taas Viipurinlahden saarista: Teikari joutui jälleen tulimyrskyn ytimeen.

Viimeisessä taistelussa saarta puolusti puolitoistatuhatta harmaatakkista suomalaista, joista kaatui tai haavoittui 829 taistelijaa – yli puolet koko vahvuudesta. Hyökkääjiä kuoli 1500 ja vangeiksi jäi lähes 200. Suomalaisten tykistö ja ilmavoimat moukaroivat venäläisten laivastoa suistaen syvyyteen noin sata alusta. Kuinka monta vihollista hukkui palavien laivojen mukana, ei tiedetä.

Veteraanien maihinnousu

Veri virtaa taas Viipurinlahteen; laivan vieressä keinuvassa kumiveneessä makaa nuori venäläinen varusmies, joka huljuttaa haavoittunutta peukaloaan suolaisissa aalloissa. Oikuttelevaa Johnson-perämoottoria käynnistettäessä syntynyt vamma sidotaan ja valkea sideharso värjäytyy punaiseksi. Veteraanit puetaan pelastusliiveihin ja pienissä erissä heitä aletaan kuljettaa maihin.

Kumiveneet pärskivät edestakaisin rajavartioalusten ja rannan väliä; veteraanit ja heidän jälkeläisensä nousevat autiolle saarelle. Matalat ja kivikkoiset rannat ovat lepikkoisia, mutta niiden takana puusto muuttuu kuusikoksi ja männiköksi. Jotkut hakevat sukunsa metsittyneitä asuinsijoja, toiset löytävät umpeen kasvaneen valtaväylän. Kaikkialla on ruohottuneita kranaattikuoppia.

Elämän ja kuoleman saari

Suomen vallan aikana Teikari tulvi iloista elämää: pienellä saarella oli kaksi kylää, 31 tilaa ja kesähuviloita. Mantereelle oli matkaa saaren pohjoiskärjestä vajaat kaksi ja puoli kilometriä. Sota tappoi elämän Teikarista – saari autioitui ja jäi kuolleeksi. Luonto peitti ihmisen luomat ammottavat arvet; heinä juurtui kranaattikuoppiin ja sammal verhosi sekä pienet sirpaleet että suuremmat sotamuistot.

Tänään Teikari on autio ja hiljainen, humisevien puiden ja aluskasvillisuuden peittämä rauhallinen lehto. Vaitelias luonto on jo itsessään arvokas muistomerkki saaren vainajille, mutta ihminen haluaa jättää jälkeensä näkyvän todisteen kerran käydyistä taisteluista. Siksi pystytetään muistomerkkejä, joiden äärelle kokoonnutaan kunnioittamaan menneitä elämiä, tekoja ja tapahtumia.

Kuolleiden kunnia

Vanhukset ja heidän jälkeläisensä asettuvat kaareen vielä verhotun muistomerkin äärelle. Yli kaksi metriä korkea Antrean harmaasta graniitista veistetty kivipaasi on peitetty valkealla kankaalla, joka on venäläisille pyhä. Sen alta on paljastunut monta muutakin muistomerkkiä, muun muassa Viipuriin vuonna 1993 uudelleen pystytetty Torkkeli Knuutinpojan patsas.

Teikarin Taistelijoiden puheenjohtaja Paavo Teikari ja Johanneksen sotaveteraanien neuvoston entinen puheenjohtaja Nikolai Kukoverov tarttuvat valkean kankaan kulmiin ja vetävät liinan pois harmaan graniitin päältä paljastaen kivipaateen kaiverretut sanat: ”Teikarin taistelujen 1.-5.7.1944 muistoksi. Tämä saari on rauhoitettu Teikarin taistelujen sankarivainajien kunniaksi.”

Viipurin ikuiseen hoitoon

Kunniamerkit kilisevät, puheita pidetään, seppeleitä lasketaan ja kädet nousevat kunniantekoon; kivipaadella muistetaan molempia osapuolia – sekä hyökkääjiä että puolustajia. Paavo Teikari ja Nikolai Kukoverov allekirjoittavat monumentin luovutuskirjan, jolla paasi annetaan Viipurin kaupungille ja sen ikuiseen hoitoon. On kesäkuun yhdeksäs päivä vuonna 2000.

Venäläiset olisivat halunneet kaavoittaa Teikarin kesämökkialueeksi, mutta vainajien muisto voitti ja saari sai rauhan, rakennuskiellon. Sen saivat yhteistyöllään aikaan entiset viholliset, suomalaiset ja venäläiset sotaveteraanit. Samalla käynnistettiin muistomerkkihanke, jonka rahoituksesta vastasi Rannikkojääkärikilta ja patsaan suunnittelusta Erkko Kajander. Nyt työ on tehty.

Sääriluu kivipaadella

Suuri kangas levitetään paljastetun paaden ääreen ja sen pinnalle ladotaan venäläiset eväät: ruisleipää, makkaraa, juustoa, suolakurkkua – ja vodkaa. On aika juhlia: maljoja nostetaan monen asian kunniaksi, menneitä muistellaan, laseja kallistellaan ja kaskuja lausutaan. Jotkut harvat juopuvat ja vakaa maa alkaa keinua heidän allaan. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, sillä kuoleman saari nostaa tunteet pintaan.

Joku on löytänyt metsästä ihmisen sääriluun. Se saa kunniallisen sijansa kivipaaden äärestä. Vaaleaksi kalvennut elämän rakennusosa on muistutus menneestä: vainajien saarelle on haudattu 1400 venäläistä hyökkääjää ja sata suomalaista puolustajaa. Jotkut jäivät henkiin ja jatkoivat tarinaansa tietoisena sen arvokkuudesta ja ainutlaatuisuudesta. Heille suotakoon elämän riemu ja remu.

Suomen Sotilas 5/2000