Pelko riepottelee myös Jeremy Ironsin näyttelemää isä Gabrielia, espanjalaista jesuiittaa, joka seuraa surmansa saaneen papin jalanjälkiä viidakon vihreään pimeyteen. Hän pysähtyy lehvien keskelle, paljastaa kangaskääröstään oboen ja alkaa soittaa. Jousiaan jännittävät intiaanit laskevat aseensa ja istuvat kuuntelemaan sävelmää, joka on Ennio Morriconen ansiokkaan uran kauneimpia teemoja.

Musiikki pelastaa jesuiitan hengen, vaikka intiaanipäällikkö pikaistuksissaan rikkookin oboen. Yksi intiaaneista poimii kahteen osaan isketyn soittimen virrasta ja ojentaa palaset isä Gabrielille. Oboeta ei voi enää korjata, mutta lähetystyön myötä intiaanit oppivat itse valmistamaan soittimia Euroopan oopperalavoille ja konserttisaleihin. Viidakkoon hiipinyt sivistys ei kuitenkaan suo heille rauhaa.

Vuonna 1986 valmistuneen laatuelokuvan viipyilevä rytmi seuraa vapain vedoin todellisia tapahtumia. Ohjaajan edellinen elokuva, Kuoleman kentät, kertoo punaisten khmerien hirmuhallinnosta, jossa perheet revitään erilleen ja uhrit peitetään joukkohautoihin. Linnake puolestaan kuvaa ihanneyhteisön rakentamista. Uhka on molemmissa elokuvissa läsnä: Kuoleman kentissä se on sisäinen ja Linnakkeessa ulkoinen.

Robert De Niron näyttelemä Rodrigo Mendoza virittää ansalankoja, jotka lauetessaan vangitsevat intiaaneja verkkoihin. Tunteeton orjanmetsästäjä rakastaa kuitenkin kahta ihmistä: Carlottaa ja Felipe-veljeään, jonka hän surmaa kaksintaistelussa saatuaan selville kolmiodraaman. Mendoza ei kykene antamaan anteeksi — itselleen. Isä Gabriel haastaa hänet hyvittämään tekonsa ja vapautumaan synnistä.

Vastentahtoinen Mendoza sitoo syntiä kuvaavan taakan selkäänsä ja kohtaa tuskallisen taipaleen päätteeksi intiaanit, jotka tunnistavat hänet piinaajakseen. Päällikön käskystä veitsi leikkaa taakan pois ja armahdetusta Mendozasta tulee jesuiitta. Pian nousee uusi uhka: poliitikot haluavat sulkea lähetysasemat ja orjuuttaa intiaanit, joita voi puolustaa vain kahdella tavalla. Kumpi voittaa: miekka vai sana?

”Ja postia pappi Jaakobille”, huutaa aamuvirkku posteljooni ja kilauttaa polkupyöränsä kelloa tuodessaan kirjeitä lahoavaan pappilaan. Vastentahtoinen Leila ottaa nipun, heittää osan kirjeistä kaivoon ja kirjoittaa papin sanelusta vastaukset esirukouspyyntöihin. Eräänä päivänä kirjeiden tulo loppuu ja papin sielunrauha suistuu sijoiltaan. Onko hän tarpeeton?

Klaus Härön ohjaama Postia pappi Jaakobille on yksi viime vuosikymmenen parhaimmista kotimaisista elokuvista. Televisiota varten kuvattu teos päätyi elokuvateattereihin, kun sen visuaaliset ansiot huusivat tilaa valkokankaalta. Kumpuilevat maalaismaisemat, Tyrvään Pyhän Olavin kirkon kivimuurit ja pappilan uneliaat varjot ohjaavat katsojan armon äärelle.

Sadepisaroiden ruoskima krusifiksi ja liedellä viheltävä teepannu alleviivaavat elokuvan verkkaista rytmiä, joka on nykyajan levottoman viihdevyöryn antiteesi. Dani Strömbäckin haikea pianoteema myötäilee maisemien linjoja ja upottaa kuulijan usvaiseen tunnelmaan. Viipyilevä elokuva ei jaarittele tai saarnaa: tuntiin ja varttiin mahtuu kaikki olennainen.

Uskon ja epäuskon kysymykset yllyttävät päähenkilöt sisäiseen jaakobinpainiin, josta syntyy elokuvan jännite. Kaarina Hazardin vähäeleisesti näyttelemän Leilan ja Heikki Nousiaisen esittämän pappi Jaakobin ristiriita kiehtoi yleisöä: kansainvälisesti palkitun elokuvan näki lähes satatuhatta katsojaa ja se nimettiin Suomen Oscar-ehdokkaaksi.

Hymähdellen esirukouspyyntöihin suhtautunut Leila alkaa tuntea katumusta ja kalastaa kaivoon heittämiään kirjeitä. Yhdessä posteljoonin kanssa hän yrittää palauttaa pappi Jaakobin elämänilon. Esirukouspyyntöjä kaipaava ja elämäntyönsä merkitystä epäilevä pappi huokaa: ”Ajattelin, että minä teen tämän häntä varten. Ehkä olikin päinvastoin.”

Leilan heiluttaessa leipäveistä ja nujertaessa yöllisen tunkeilijan, voi katsoja havaita papin näkevän enemmän kuin antaa ymmärtää. ”Sinä olet vielä täällä?” pappi ihmettelee toivonsa menettäneen Leilan yrittäessä hirttäytyä. Koskettavassa loppukohtauksessa Leila löytää armon kirjeestä, joka antaa viimein vastauksen elokuvan alussa esitettyyn kysymykseen.

Fides 1/2010