Sukututkimus on keräilyä

Yksilö, perhe, suku, kansakunta – siinä on elämänyhteisön kaari. Suomen historia on kokoelma sukujen tarinoita. Siksi keräilijä onkin pohjimmiltaan myös sukututkija: omat juuret ovat kietoutuneet voimakkaasti koko kansakunnan jykevään juurimattoon. Rakennamme menneisyyden kuvaa esineiden välityksellä, kokoamme ajan jauhannasta säästyneitä sirpaleita ja yritämme synnyttää niistä kokonaisuutta. Samalla tavalla sukututkija rakentaa omaa identiteettiään. Kukapa ei haluaisi tuntea omaa taustaansa.

Katkeamaton ihmistarinoiden sarja johdattaa meidät vuosisatojen taakse. Historia avautuu uudella tavalla, kun sen kokee omien esi-isien välityksellä: Miten varhaiset sukulaiset väistivät suurten kuolonvuosien rasitukset 1600-luvun lopussa? Kenen kalpa löi tulta Kaarle XII:n seikkailusodissa? Missä sijaitsivat isonvihan piilopirtit, joiden pimennoissa esi-isät pelkäsivät kasakan ruoskaa?

Jakautuiko suku tai perhe kahtia vapaussodan verikentillä? Kuka vapautti Viroa, kuka lähti rakentamaan Neuvostoliittoa? Vai veikö kohtalo Amerikkaan? Ketkä tulivat takaisin, ketkä jäivät sille tielleen? Meidän velvollisuutemme on tietää ja säilyttää sanoma jälkipolville. Sukujen sirpaleisista tarinoista rakentuu Suomen kronikka, vuosituhantinen Kalevala. On kulttuuriteko koota sukutiedot talteen.

Juureton puu kaatuu

On luonnollista, että ihminen haluaa sitoa itsensä ympäröivään yhteisöön ja elämään. Kun hän on hahmottanut oman paikkansa ja kaavaillut tulevaisuuttaan, kääntyy katse usein vastakkaiseen suuntaan – menneisyyteen. Erottamaton osa ihmisen identiteettiä on myös se vuosisatainen ajanjakso, joka edeltää hänen syntymäänsä.

Jotkut yksilöt tosin saattavat tuntea välinpitämättömyyttä kaikkea ympäröivää kohtaan: yhteiskuntaa, perhettä, sukua… Heille on yhdentekevää mitä muu maailma ajattelee, tärkeintä on vain – minä itse. Päämäärätön ajelehtiminen elämän lempeillä mainingeilla voi kuitenkin yltyä ukonilmaksi: välinpitämättömyyteen kuuluva vastuuttomuus kostautuu. Nykyajan uusavuttomat kaupunkilaisetkin tietävät mitä juurettomalle puulle tapahtuu – se kaatuu.

Tieto katoaa

Sukututkija saa vastaansa lukemattomia ongelmia, joiden voittaminen vaatii kekseliäisyyttä, kärsivällisyyttä ja uutteruutta. Isossavihassa, Turun palossa tai Viipurin pommituksessa tuhoutuneet asiakirjat ovat sulkeneet sisäänsä korvaamatonta tietoa eikä korvaavan dokumentin löytäminen ole välttämättä helppoa. Tiedon katoavaisuus kuitenkin kannustaa jatkamaan – se osoittaa tallennustyön tärkeyden.

Viralliset tietolähteet eivät siis ole haavoittumattomia. Sitä uhanalaisempia ovat oman suvun epämääräiset arkistot. Kuinka hyvin ystävien, tuttavien ja sukulaisten lähettämät postikortit ja kirjeet on säilötty? Ei kai kukaan ymmärtämätön yksilö sukupolvien ketjussa ole syytänyt isovanhempien nuoruuden kirjeenvaihtoa paperikoriin? Valokuvia onneksi heitetään harvoin pois. Ainakin ennen ne säilöttiin tukeviin kansioihin tarkkojen selitystekstien kera. Kuinka hyvässä tallessa ja järjestyksessä oman elämäsi kuvat ovat?

Päivät piirretään kirjaan

Menneisyys ei pääty nykypäivään: huomenna tämäkin eletty auringon ja kuun välinen ajanjakso on historiaa. Keräilijöiden kannattaisikin miettiä mitä he haluavat säilyttää omasta ajastaan ja elämästään tulevien sukupolvien ihmisille. Vaatii taitoa ymmärtää mikä nykyajassa on säilyttämisen arvoista. Kaikkea ei voi kuljettaa vuosisatojen päähän – suurin osa elämänkuvastamme tuhoutuu väistämättä jossakin vaiheessa tulevaisuutta.

Mikäli omat ajatukset ovat säilyttämisen arvoisia, ne kannattaa tallentaa päiväkirjoihin yhdessä elämän murrosvaiheiden kanssa. Kuinka kiinnostavaa olisikaan tutkia esi-isien karkeita tai hienovaraisia kynänpiirtoja, joista välittyisi menneiden aikojen unelmat ja pettymykset. Sellainen historia koskettaisi koko sydäntä. Siinä sydämessä pulppuaa Suomen suvun veri.

Keräilyn Maailma 2/1999