Kahlekuningas

Kahlekuninkaan rautainen kokoelma vangitsee tottumattoman keräilijän

Rovaniemeläisen Timo Tuomivaaran kokoelma ei mahdu kansioihin – se painaa toistatuhatta kiloa, enemmän kuin monen muuttokuorma.

Kahlekuninkaan kokoelmassa on piinapenkkejä, lukkoja, avaimia, pakkopaitoja ja käsirautoja paristakymmenestä maasta, 1500-luvulta nykypäivään.

Harrastuksesta tuli Tuomivaaralle ammatti, joka eläkepäivien myötä palautui taas harrastukseksi.

Tuomivaara kirjoitti 14-vuotiaana Houdinin innoittamana poliisille kirjeen, jossa hän anoi käsirautoja. Epäluuloiset poliisit tulivat tutkimaan asiaa. Poika selitti haluavansa kahlekuninkaaksi ja poliisit lähtivät nauraen pois.

Myöhemmin Tuomivaara oli yhteydessä Houdinin avustajaan, jolta hän sai neuvojen lisäksi kahleita.

Elämäntehtävänä kuolemanvaara

Kahlekuningas on roikkunut pakkopaitaan puettuna palavassa köydessä pää alaspäin, yllään pörräävä helikopteri. Hänet on postisäkkiin ja arkkuun sullottuna haudattu savimaahan, sidottu kiskoille junan jyskyttäessä kohti ja kahlittu kidutuspenkkiin palavan pahvilaatikon sisälle.

Sukellusennätys on neljä minuuttia ja 25 sekuntia. Suoritusta auttoi, että hänet sysättiin järveen kahleissa – ja hän juuttui upottavaan mutapohjaan.

Rautakaupassa Tuomivaara esittäytyi miekannielijäksi ja myyjä kysyi häneltä: ”Syöttekö täällä vai pannaanko pakettiin?” Huimapää nielaisi miekan henkitorveen: oikea keuhko puhkesi.

”Joskus lentsun aikaan sitä hiukan kivistää”, mestari naurahtaa ja lisää, että onhan sitä vuosien varrella nielty muutakin: partakoneenteriä, lasia, kiviä…

Kahleillakin on vihreä vaihtoehto

Vihreiden mediakahleisiin Tuomivaara ei luota. Hänellä onkin tarjota ekouskovaisille jykevä vihreä vaihtoehto: Suomalaisen kyläsepän 1700-luvulla takoma maailman suurin kiristyslukko, jonka käsirautojen ja ketjun toisessa päässä on kiila. Sillä pahantekijä juntataan maahan kiinni.

Myös saksalaiset hallitsevat käsirautojen takomisen. Gestapon vuoden 1943 mallissa kolme jämäkkää saranaa korvaavat perinteisen ketjun. Amerikkalaiset jäljittelivät sitä vasta 1990-luvulla.

Pakkomielteenä SP-käsiraudat

Jatkosodan aikaiset sotilaspoliisikäsiraudat ovat ainoat nykyaikaiset, jotka on Suomessa suunniteltu ja tehty.

Sinistetty metalli ja pyöristetyt muodot osoittavat, että lahtelaisten kelloseppien kädenjälki näkyy ja tuntuu.

Sotilaspoliisin käsirautoja ei ollut helppo saada käsiinsä, vaan niitä piti metsästää vuodesta 1958 viime kesään asti. Erään kapteenin kuolinpesästä löytyi keräilijän pakkomielle, sarjanumerolla 635.

Tuomivaara ottaa vertailukohteeksi neuvostoliittolaiset käsiraudat. Ero on selvä: Itänaapurin raudat ovat terävät ja kulmikkaat, pinta on epätasainen ja viimeistelemätön. Neuvostoliitossa ei saanut omistaa käsirautoja. Siitä saattoi joutua kahleisiin.

Suurten kahlekuninkaiden aika alkaa olla jo ohi. Enää heitä on vain muutama Saksassa, Englannissa ja Amerikassa.

Marraskuun liikkeen YK:lle lähettämä nootti aiheutti jalkarautojen kieltämisen Suomessa 1968 ja keskioluen vapautus edellisenä vuonna tärveli yleisön. ”Ennen oli kiertue- ja tukkilaisromantiikkaa, nykyään puhalletaan vain omaan pussiin”, kahlekuningas huokaa.

Mestari selaa ystävältään saamaansa lukkokirjaa, pysähtyy siveysvyön kohdalle ja sanoo pitkään miettineensä millaisella lukolla siveysvyö on kiinnitetty.

No tietysti munalukolla!

Helsingin Sanomat 26.3.1996