Kertausharjoitukset

Ensimmäistä kertaa kertaamassa

Kuluneen sanonnan mukaan kertaus on opintojen äiti – se tiedetään niin koulussa kuin armeijassakin. Siviiliaika työntää sotataidot taka-alalle, sillä muut mietteet täyttävät reserviläisen elämän. Toki monet menevät vapaaehtoisille kursseille, mutta aidot kertausharjoitukset ovat silti armeijamme selkäranka; reservi on pidettävä iskukykyisenä. Mitä mietteitä miehen mielessä herää, kun hän saa ensimmäistä kertaa käteensä kertausharjoituskutsun?

Marraskuu toi mukanaan ruskean kuoren. Kirjattu lähetys väänsi postivirkailijan kasvot ilkikuriseen virneeseen: ”Näitä kirjeitä on sitten hauska jakaa!” Helsingin sotilasläänin esikunta oli muistanut reserviläistä kertausharjoituskutsulla! Pian sähköpostilaatikot kolisivat, kun vanhat kaartilaiset kyselivät toisiltaan olivatko muutkin saaneet saman virallisen viestin.

Henkinen valmistautuminen alkoi heti; mitä kaikkea Kaartin Pataljoonasta olikaan jäänyt mieleen? Reilut neljä kuukautta kului nopeasti, mutta siinäkin ajassa ehti reserviläisen maailma mullistella: vuosituhannen vaihtuminen, kihlajaiset ja muutto Espoosta Helsinkiin. Mitä armeijakavereille oli tapahtunut viiden siviilivuoden aikana? Pian se selviäisi.

Missä on sotilaspassi?

Viimeinen lauantai oli omistettu sotilaspassille. Tuntikausien jäljitystyön jälkeen se viimein löytyi, ja samalla sekasorron keskeltä nousi esiin muutakin: tuntolevy, sissipuukko ja m/91 maastopuku. Siinä oli reserviläisen perusvarustus, johon sonnustautuneena saattoi maaliskuun kolmantena sunnuntaina marssia muutaman korttelin matkan Aleksis Kiven kadun kodista Vallilan ammattioppilaitokselle.

Katse etsi tuttuja – ja löysi. Lyhyet tervehdykset saivat riittää toistaiseksi, sillä ilmoittautuminen, kaavakkeiden täyttäminen, lääkärintarkastus ja varusteiden vastaanotto pitivät reserviläisen liikkeessä. Oma maastopuku oli sullottava siviililaatikkoon, sillä torjuntapataljoona vaati yhtenäisen varustuksen. Reserviläinen sai tietää sodanajan joukko-osastonsa: Kaartin Jääkärirykmentin 3. torjuntakomppania, 1. joukkue, 2. ryhmä.

Yllättävä vihollinen

Taisteluliivit ylle, reppu selkään, rynnäkkökivääri kouraan ja harppaus panssariauto Pasin nieluun! Laajasta teräsrivistöstä irrottautui jyrisevä kulkuneuvo, joka kuskasi kyytiläisensä Malmin lentokentän itäpuolelle. Aamupäivän mittaan sinne kokoontui koko 3. torjuntakomppania tehtävänään kentän puolustaminen. Reserviläisparrat, avonaiset ylänapit ja rempseä asenne erottivat joukon varusmiesten harmaasta massasta.

Siviilit vaelsivat omaan tahtiinsa sotilasrivistöjen lomassa, sillä alueen halki kulkevaa tietä ei ollut vielä suljettu. Muuan yrmeä hiihtäjä suihki luistelutyylillä rastikoulutusta kohti ja lävisti sauvallaan tarkkuuskiväärin alla olevan telttapatjan. Hyökkäys oli yllättävä, mutta se korosti valppautta: jokainen satunnainen sauvakävelijä, lenkkeilijä tai koiranulkoiluttaja saattoi olla vihollinen. Maaliryhmään kuului sata soluttautujaa, joiden tehtävä oli yksinkertainen: tiedustele ja tuhoa.

Yöllä ei nukuta

Hiljalleen harjoitus kierähti käyntiin: tie puomitettiin, sissiteltat pystytettiin ja kiertovartiot vierähtivät vaeltamaan omia uriaan. Kenttäpakit kolisivat. Aikanaan tulet syttyivät kamiinoihin ja yö laskeutui koivikon ylle. Unta se ei kuitenkaan suonut – siitä piti huolen vartiovuorojen vaihtuva tahti, kipinävahti ja harjoitushälytykset. Onnekkaat reserviläiset saivat ummistaa silmänsä parhaimmillaan kolmeksi tunniksi.

Ensimmäinen aamu! Sotarutiinit alkoivat jo virrata takaisin mieleen: rynnäkkökiväärin osaset loksahtelivat sujuvasti paikoilleen, myöhäinen nukkumaanmeno kuitattiin aikaisella herätyksellä ja maaliskuun viima karisti viimeisetkin väsymyksen rippeet reserviläisten mielistä. Vartiovuoroissa oli voinut tutustua ennestään tuntemattomiin taistelutovereihin tai turista tuttujen kanssa yhteisiä armeijamuistoja.

Sodan kysymykset

Varmasti monen reserviläisen ajatukset askartelivat sodan ja rauhan rajamailla: voisiko Suomi joutua sotaan, mistä ilmansuunnasta vihollinen hyökkäisi, kuinka minä itse selviäisin tositilanteessa, kestäisikö taisteluparini? Tämä oli se joukko, joka taistelisi yhdessä sodan syttyessä. Sen olisi toimittava saumattomasti, sillä jokaisen elämä riippui opituista taistelutaidoista. Ryhmähenki alkoi rakentua.

Huhut leiskuivat reserviläisten rivistöissä, kun sodanaikaista sijoituspaikkaa pohdittiin. Tiedettiin, ettei se olisi Malmin lentokenttä. Mutta missä sitten olisi 3. torjuntakomppanian tulevan tulikasteen paikka ja murtumaton puolustuslinja? Se oli sotasalaisuus, joka kiehtoi mielikuvitusta. Nämä pohdinnat todistivat, että oltiin kertaamassa tärkeitä taitoja. Niiden taitaminen saattaisi jonakin päivänä pelastaa elämän ja isänmaan.

Lupa ampua

Korkea maanpuolustustahto ja reilu reserviläishenki siivittivät seuraavia harjoituspäiviä rastikoulutuksineen ja vartiovuoroineen. Kylmyys karaisi ja huumori kevensi. Turha narina ja pikkukitkutus todettiin tarpeettomaksi säröksi ryhmähengen suojapanssarissa. Siksi oli asiallista ilmoittautua vapaaehtoisiin tehtäviin, sillä työt toteutuivat vain tekemällä.

Soluttautujat pitivät mielen valppaana, sillä kiertovartiossa piti tosissaan olla tarkkana. Puomivartijat puolestaan saivat opetella pitämään sotasalaisuudet omana tietonaan siviilien tullessa utelemaan tarpeettoman tarkkoja seikkoja. Puukuulat painoivat rynnäkkökiväärien lippaissa ja aikanaan annettiin lupa tulen avaamiseen oman harkinnan mukaan. Tilanne tuntui aidolta.

Hälytys!

Kaikki odottivat ratkaisua. Torjuntaharjoituksen huipennus kärjistyi tiistai-illan hälytykseen, jossa tiedustelunsa tehnyt maaliosasto siirtyi suoraan hyökkäykseen 2. ryhmän puolustuslohkolla. Se oli virhe! Reserviläiset rynnistivät asemiinsa, suuliekit liehuivat yöhön vaipuvassa koivumetsässä ja vihollisen läpimurtoyritys kilpistyi tarkkaan puolustustuleen. Torjuntavoitto!

Mutta harjoitus jatkui. Siirtyminen Syndaleniin tehtiin tuurista riippuen lämpimillä Paseilla tai ahtailla Maseilla halkopinojen päällä palellen ja keikkuen. Kovat piippuun: kolmen päivän aikana losautettiin kohdistus-, puolustus- ja hyökkäysammunnat tarpeellisine rastikoulutuksineen. Aamut vähenivät ja siviiliaurinko alkoi pilkahdella maalispilvien välistä.

Johtajan vastuu

Miehistö harvoin huomaa, että kertausharjoitus on koetus myös kouluttajille – heidänkin on testattava taitojaan ja kyettävä pitämään tilanne hallussaan. Vastuu on suuri, kun sadat soturit kulkevat kuolemanvälineet kourassaan. Upseerit, aliupseerit, keittäjät ja kuljettajat olivatkin joutuneet aloittamaan harjoitukset vajaata viikkoa ennen perusreserviläisiä. Hyvin he tuntuivat hommansa hallitsevan.

Kaartin Pataljoonasta oli jäänyt mieleen, ettei armeijassa koskaan ollut nälkä. Sama päti kertausharjoituksiinkin: ruokahuolto toimi mainiosti ja saniteettitilana palveli koko laaja metsämaa. Pakkipusseja tosin jäi moni kaipaamaan, kun kertausharjoituksen loppuvaiheessa huolto unohti toimittaa puhdistusharjat ja lopuksi myös pesuveden. No, mitäpä tuosta – olivathan pakkipussit kiellettyjä ylellisyyksiä Kaartin Pataljoonassakin…

Kohti uutta kertausta

Talvi taittui kevääksi ja aurinko riensi lämmittämään mäntyjä kannattelevaa kangasmaastoa. Sellaisessa säässä oli mukava päättää kuuden päivän sota. Kaksi matkatuntia toi Santahaminan sotilassaaren reserviläisten näköpiiriin: varusteet huollettiin, palautettiin ja sotilaspassi sujautettiin siviilitaskuun tarpeellisten merkintöjen kera. Iltapäivän mittaan lähes 800 kertaajaa kulki kohti kotiutusta.

Edessä oli Hevossalmen silta – ja vapaa viikonloppu. Siviilielämän vietolle oli monia vaihtoehtoja, mutta armeijassa oli kuitenkin osattava oikeat tavat ja taidot. Siksi oli oppeja kerrattu. Mantereen puolella jokainen kulkisi taas omia teitään tietäen kuitenkin polkujen taas joskus kohtaavan: seuraavan kerran kerrattaisiin noin 7-10 vuoden kuluttua. Silloin reserviläisillä olisi taas paljon kerrottavaa, kerrattavaa – ja muisteltavaa.

Suomen Sotilas 2/2000